"Taidemuseon mäki olisi ollut kuin kerjuukäynti niiden taiteesta kiinnostuneiden ovella, Ismo Kajander on pyörtänyt periaatteensa ja avannut Turun taidemuseon oven - tosin kutsuttuna vieraana. Aivan ilman irvailua hän ei sitä kuitenkaan tee. Näyttelyn "teemakuva" on suuri mainostaulu, joka peittää museon sisäänkäynnin. Kylttiin on kuvattu hiiri, joka mielii herkuttelemaan hiirenloukun perällä houkuttelevilla sokerinpalasilla. Taiteilija - hiiri - haluaa makeansa ja tarvitsee energiansa, mutta antamalla houkutukselle periksi hän auttamatta jää instituution asettamaan ansaan. Riitta Nikula on todennut, etteivät museot sovi Kajanderin töille, koska niissä institutionalisoituu juuri kaikki se, minkä Kajander on tuntenut itselleen vieraaksi. Hänen tuotantonsa on ollut kritiikkiä taiteen käsitettä ja koko taideinstituutiota kohtaan. Kajander on Suomen taiteen uusrealismin pioneeri ja on omalla tekemisellään hiljaisesti taistellut alkuperäisyyden ja ainutkertaisuuden palvontaa vastaan. "Kaiken sen mitä nimitetään taiteeksi tulisi erillisenä ilmiönä toimimisen sijaan pyrkiä sisällyttämään itsensä luontevaksi osaksi muuta elämää." Vaikka Kajander on nyt itse asettanut teoksiaan esille ainutkertaisten esineiden palvontapaikkaan - museoon - ei hän päästä katsojaa helpolla. Hänen teoksensa pakottavat museokävijän pohtimaan omaa taidekäsitystään, katsetta on terästettävä ja kysymyksiin ainakin yritettävä vastata. Taidelaitoksiin ja -näyttelyihin niin usein liitetty juhlallisuus ja elegantti hienostuneisuus eivät tällä kertaa ole helpottamassa tulkintoja siitäkään huolimatta, että Kajanderin jotkut teokset saattavat visuaalisesti olla hyvinkin tyylikkäitä. Mutta niistä löytyy aina joku oivallus, joku sivallus, joka johdattaa ulkoisesti pettävän kuoren taakse. Kajander ei pidä sanasta nero taiteilijoista puhuttaessa, mutta - valitan - häntä on itseään luonnehdittava nerokkaaksi asioiden yhdistelijäksi. Älyllä on näissä yllättävissä yhdistelmissä suuri merkitys. "Taide on ensisijaisesti älyllisen sisällön antamista olemiselle ja elämälle. Teokset ovat enemmän älyn kuin tunteen ilmentymää. Teos on älyn muoto." Mikä jälleen mielenkiintoisen ristiriitaista: Kajanderin teokset saavat muodon, joka on kaikkea muuta kuin pelkästään älyllä koettavaa. Hänen työnsä ovat runollisia, ne huokuvat tunnetta - eivät suurella paatoksella, vaan omal-la hiljaisella tavallaan. Tämä tietynlainen paradoksaalisuus vielä lisää Kajanderin teoksien ainutlaatuisuutta. Paradoksien joukkoon kuuluu myös Ismo Kajanderin kyky ottaa suoria lainauksia muilta taiteilijoilta ja tehdä tästä sitaatista, tai jopa sitaatin sitaatista, täysin omaperäistä taidetta. Hän itse on aina ensimmäisenä myöntämässä tyylilliset ja henkiset lähtökohtansa: dada, ranskalainen uusrealismi ja amerikkalainen POP. Marcel Duchamp on hänelle taiteilija ylitse muiden. "Velkani Marcel Duchampille on takaisinmaksamaton - M.D. on raja, jonka jälkeen ei ole taidetta. M.D. on tuotetun esineen mysteeri." Duchampille Kajander on myös velkaa Turun taidemuseon näyttelyn hiiriteoksesta. Why not sneeze oli valkoiseksi maalattu lintuhäkki, johon oli teljetty valkoisia marmorisia sokerinpalasia. Teos ei miellyttänyt tilaajaa eikä montaa muutakaan, mutta Duchamp oli itse onnellinen teoksen tehtyään. Vaikka Kajanderin hiirenloukussa, kuten niin monessa muussakin teoksessa, on alkulähde suoraan osoitettavissa, on toteutus alusta loppuun "itseään" Kajanderia. Ismo Kajander on yksi Suomen taiteen myyteistä - halusi hän sitä tai ei. Hän on pysynyt syrjässä valtavirroista ja toteuttanut koko ajan omia periaatteitaan. "Minun maratonini on taiteilijan maratoni - ja pikkupojan. Osa olemistani ja tekemistäni. Jo harjoituslenkit olivat samaa yksinäisyyttä kuin taiteentekemisen yksinäisyys. Välillä houkutus lyhentää suunniteltua lenkkiä, antaa periksi. Eihän koko touhussa ollut mieltä. Se ei tuottanut mitään, ei palvellut ketään. Se oli kuin taiteen tekeminen. Toisaalta juoksemises-sakin on ammattitaitonsa." (Helsinki City-marathon 1985.) Näkymätön Kajander ei kuitenkaan ole ollut - mistä tietysti olemme kaikki kiitollisia. Hänen jälkensä tulee sitä paitsi näkymään myös tulevassa taiteilijapolvessa. Turun piirustuskoulun rehtorina hän on jo ehtinyt "tuottaa" erittäin omaperäisiä ja lahjakkaita kykyjä Suomen taide-elämälle.
|