30-vuotta sitten (1978) vaimoni soitti minulle töihin. Toimin silloisen taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen yliopettajana. Vaimoni tiesi, totta kai, että olin miettinyt ja etsinyt jonkinlaista paikkaa pitää valokuvanäyttelyitä. Niinpä huomattuaan että silloisen asuntomme seinänaapurina ollutta pientä liikehuoneistoa tyhjennettiin, hän oli rientänyt kysymään tilan tulevaa kohtaloa. Se oli vapaa! Mainitusta puhelinsoitosta alkoi valokuvagalleria Hippolyten toiminta. Hyppään kuitenkin sen jälkeisien kymmenien tarinoiden yli tähän päivään.  

Nyt ei soinut puhelin vaan tuli sähköpostiviesti: kutsu olla mukana Hippolyten 30-vuotisjuhlan näyttelysarjassa! Vaimoni soiton jälkeen en epäröinyt, mutta nyt epäröin senkin edestä. Enhän ole enää vuosiin käyttänyt valokuvausta varsinaisena ilmaisukeinonani. Intohimo valokuvaukseen täytti aikanaan lähes koko elämäni, mutta entäs nyt. Toisaalta tunsin lähes velvollisuudekseni myöntyä kutsuun. Taisin olla hieman imarreltukin ja suostuin.  

Vaikka muuhunkin annettiin mahdollisuus halusin osallistumiseni olevan valokuvausta, se oli selvä. Mieleeni oli noussut eräs mieliteko...  

Olipa intohimoni valokuvaukseen ollut vaikka kuinka iso, ei se koskenut valokuvauksen välineistöä. Silti eräs valokuvauksen osa-alue on niin sidoksissa tiettyyn kameraan, että minullakin niitä on kaksin kappalein. Kun yhden vuoden ajan kirjoittelin pieniä kolumneja silloiseen Valokuva-lehteen valitsin kolumnini otsikkokuvaksi tarkoittamani kameran, kinofilmikameroiden legendaarisen Leican. Niinpä kun markkinoille muutama vuosi sitten tuli Leican digimalli seurasin tilannetta. En ajatellut kameran kokeilemista välineenä, vaan se sai minut miettimään kuvaajan ja kameran yhteyttä, josta aiemmin olin jotain kokenut. Olisiko sellainen mahdollista tällä uuden sukupolven välineellä? Ikälopun käsissä...  

Nyt näin mahdollisuuden kokeilla asiaa ja ennen kaikkea itseäni. Miten olisi jonkinlainen remix -juttu! Kun Leican maahantuoja suostui antamaan käyttööni koskemattoman Leica M8:n lähdin oitis Pariisiin. Taas kerran. Se on paikka, josta minulla on käsikäyttöisten (!) kameroiden ajalta ehjimmät kuvasarjat. Lähdin remixaamaan!  

Helppoa hommasta ei tullut. Jos ohitan ihan uuden välineen käyttöön liittyneet vaikeudet, jäivät jäljelle paljon suuremmat pulmat: onko minulla sittenkään asiaa ja kiinnostaako se ketään? Tajusin suostumiseni olleen joltisenkin itsekäs teko. Edellisen Hippolytessa pitämäni näyttelyn julkaisun kanteen kirjoitin: Luojani, itsekkyyttä kun olisit antanut. Nyt sitä näytti annetun!

Leica M8 muistuttaa niin paljon entisiä Leicoja, että vuosien tauon jälkeenkin sen ja pääkoppani välille näytti löytyvän jokin yhteys. Sen ymmärsin tutkiessani otoksiani. Mutta pakko oli myös myöntä, että kuvat olivat kuin kuvani ennen; olivatpahan sentään värillisiä.

Vaikka halusinkin tehdä näyttelyn nimenomaan valokuvista halusin liittää siihen myös jotain esineellistä. Lavastuksen, joka liittyisi hyvin vahvasti kuvien näennäiseen (?) paikkaan, Pariisiin. Päätin kopioida Seinen rantabulevardien bouquinistien myyntilaatikon, joissa nykyään on useimmiten pelkkiä postikortteja, kuvia, matkamuistoja ja pientä krääsää. Minä kasasin laatikkooni pieniä viitteitä entisten ja uusien kuvien yhteydestä, mutta myös jotain henkilöhistoriastani milloin se liittyy valokuvaukseen. Taas luku omaelämäkertaani. Tai arkku. Laatikko alkoi lopulta hallita tilannetta niin, että katsoja joutui näyttelyssä kyyristymään arkun - tai alttarin - eteen kun halusi tarkastella kuvia lähemmin. Hippolyten juhlissa kumarrellaan valokuvien edessä!

Vaikka monet kuvista voisivat olla mistä tahansa, ei kuviani olisi ilman Pariisia. Paikan ja valokuvien yhteydestä tuli myös yhteinen tekijä minun ja parikseni kutsumani Nina Rantalan välille. Hippolyten kutsu kun sisälsi dialogikumppanin valinnan. Valinnastakin voisin kertoa pitkään, mutta jääköön siihen, että Ninan isoäiti oli serkkuni! Serkkuani muistelen lämmöllä, Ninan kumppanuudesta olin ja olen ylpeä.  

I.K.